Kirkosta eroaminen

Tämä Ajankohtaisen Kakkosen "homoillan" laukaisema kirkosta eroamisen vyöry innosti minut pitkästä aikaa kirjoittamaan jälleen blogiini. Sanalla sanoen: olen innoissani. Olen kuin lapsi karkkikaupassa lukiessani uusimpia käänteitä erotilastoissa.

Itse erosin kirkosta vuoden 2009 lopussa. Tein sen vuosien tarkan harkinnan jälkeen. Erosin kirkosta silloin kun oikeastaan mitään dramaattista ei ollut käsillä - kaikki oli niinkuin ennenkin. Koin, että kirkko ylläpiti ihmisiä eriarvoistavaa dualistista harhakuvaa elossa; mielikuvaa siitä, että on hyviä ja pahoja ihmisiä. Sanottakaan tähän väliin, että koen suunnatonta turhautumista, kun tapaan dualistista elämänkatsomusta. Koen, että dualistisen mustavalkoinen maailmankuva on mittari ihmisen ymmärryksen kyvystä. Hyvä ja paha, musta ja valkoinen ovat helpompi ymmärtää kuin niiden väliin asettuvat miljoonat harmaan sävyt. Maailma on paljon kauniimpi, paljon moni-ilmeisempi ja ehyempi kuin dualistinen perspektiivi antaisi ymmärtää. Ei ole eroa mustan ja valkoisen välillä, ihmisten ja eläinten, ei minkään välillä. Me olemme kaikki yhtä, havaitsimme sen omilla kehittymättömillä aisteillamme tai emme.

Lisäksi koin, että kirkon tulkinta Raamatusta oli liian kryptinen ja toisaalta kirjaimellinen. Ymmärsin itse Raamatun keskeiset opetukset vasta, kun olin perinpohjaisesti tutustunut itämaisiin filosofioihin. Ymmärsin keskeiseksi teemaksi lähimmäisen rakkauden ja näin Raamatun olevan täynnä vertauskuvien taakse kätkettyjä viisauksia. Näistä vertauskuvista en kumminkaan ikinä kuullut puhuttavan, vaan ne aina tulkittiin kirjaimellisesti. Näin että koko kirkon rakenne oli kyhätty papukaijamaisesti oppeja toistavan (ja samalla niitä ymmärtämättömän) noidankehän päälle. Tuntui siltä, että ne jotka kaikkein innokkaimmin Raamatustaan puhuivat, ymmärsivät sitä kaikkein vähiten.

Erottuani kirkosta oikeastaan ainoaksi mietityttämään jääneeksi asiaksi jäi se, miksi suomalaiset kuuluvat kirkkoon? Ovatko he välinpitämättömiä vai kenties sydämettömiä? Ja olivatpa sitten mitä hyvänsä, eikö heitä häirinnyt se, että tukivat useilla sadoilla euroilla vuodessa organisaatiota, ihmisiä ja toimintaa jotka olivat mahdollisesti syvässä ristiriidassa heidän omien arvojensa kanssa? Kun "homoilta" oli ohi ja pato murtunut, koin aivan suunnatonta helpotusta ja paistattelin uudesti syntyneessä ihmisuskossa. Ja parastahan asiassa on se, ettei kirkkoon kuulumattomuus sinänsä ole vielä osoitus uskonpuutteesta. Eikä se poissulje jonkin hyvän asian kannattamista taloudellisesti. Päinvastoin: nyt voin tukea taloudellisesti suoraan juuri niitä asioita, jotka paremmin vastaavat arvomaailmaani, joiden säilymisen koen tärkeäksi ja joihin minulla on aito tunneside.