Vapauttaako kirkko sinut henkisen kasvun vastuusta?

Lähimmäisenrakkaus on kristillisessä teologiassa toisten ihmisten huomioon ottamista ja kunnioittamista. Tai kuten Espoon Piispa Tapio Luoma sanoo: "suvaitsevaisuus jättää puolitiehen, lähimmäisenrakkaus vie perille". Mutta miksi kummassa juuri kristilliseen vakaumukseensa vedoten niin moni kansanedustaja ja aktiivi vastusti tasa-arvoista avioliittolakia? Olenkin alkanut ajatella, että uskonnolliset opinkappaleet sinällään ovat kaksiteräinen miekka ja saattavat etäännyttää henkilökohtaisesta henkisen kasvun vastuusta. Maailma muuttuu valmiiden opinkappaleiden myötä ehkä selkeämmäksi, mutta myös mustavalkoisemmaksi, urautuneemmaksi, rajatummaksi, eikä sokeita pisteitä pysty välttämään. Siinä missä monelle ei-kristitylle oli päivänselvää, että tasa-arvoisessa avioliittolaissa oli perimmiltään kyse nimenomaan lähimmäisenrakkaudesta, näkivät monet kristityt tilanteen kompleksisemmin, haastavammin, täynnä muttia ja päänsärkyä. Ihan vain muistutuksena, hyvä kristitty, uskontosi ydinkappale on tässä: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37)

Ihmiskunta on organismi.

Ihmiskunta on organismi. Tuhansia vuosia vanha sellainen. Sen alati uusiutuvassa, valoisassa keskiössä on älyä ja viisautta ja pimeämmillä reuna-alueilla valuvikoja, tulehduspesiä ja kasvukipuilua. Ihmiskunta-organismin suurin ongelma on sen kykenemättömyys nähdä itseään yhtenä yksikkönä. Organismin perusyksiköltä, ihmiseltä puuttuu sukupolvien yli tapahtuva tarkastelu laajemmassa aika-perspektiivissä. Yksittäinen ihmisyksilöhän piipahtaa tällä planeetalla vain pienen hetken ajan. Lisäksi ihmistä vaivaa erillisyyden kokeminen muihin ihmisiin ja maapalloon, joiden kanssa olemme yhtä. Ihmiskunnan havahtumista odotellessa.

Kirja: Vapaana elämisen taito (Päivi ja Santeri Kannisto, 2014)

Innostuin pitkästä aikaa kirjoittamaan blogiini, kun luin nomadielämää elävien Päivin ja Santerin uusimman kirjan. Kirja herättää paljon ajatuksia. Siinä mm. muistutetaan, että aikataulut ja tiukat viikkorutiinit kalentereineen ovat vain yksi olemisen muoto. Benediktiiniläiset loivat aikanaan piiskan pitääkseen ihmisruumiin työssä, koska kokivat että toimettomuus oli syntiä. Pitääkö joutilaisuudesta todella potea syyllisyyttä? Kirjassa on muutamia hyviä menetelmiä sen pohdiskeluun, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kirjasta jää kuitenkin sellainen olo, että se pyrkii ikäänkuin perustelemaan Päivin ja Santerin nomadielämää ja matkustelua maailmalla. Voiko vapaa olla maailmallakaan, jos kantaa mukanaan huolta vapaudettomuudestaan? Kirjassa vapaus (ja vapaudettomuus) kytketään mm. yhteiskuntaan, maailmantalouteen ja näkymättömään vallan muotoon, ns. biovaltaan. Vasta kirjan loppusanoista löytyy lause:" Onnellisuus tulee sisäisestä vapaudesta, jota voi toteuttaa monin tavoin". Sillä eikö lopulta ole niin, että me kaikki olemme vapaita. Juuri nyt. Emme vain tiedä sitä.