Kaikki ovat uskovaisia

Jos uskovainen on se, joka sanoo:"minä uskon että Jumala on olemassa", niin eikö ateisti silloin vastaa tähän:"minä uskon että Jumala ei ole olemassa", eikä suinkaan "minä en usko Jumalaan". Näin ajateltuna kaikki ovat uskovaisia, ja kaiken todentamattoman olevaisuus ja olemattomuus perustuu uskoon. Näinollen uskominen on vain yksilön kannanotto, mielipide, joilla ei monien ajattelijoiden (kuten de Mellon) mukaan ole mitään merkitystä.

Muinaista muutosvastarintaa

Olisiko niin että ihmiset kaipaavat turvallisuuden tunnetta, rakenteita ympärilleen myös konkreettisemassa muodossa (kuten kivipaaseina) luomaan illuusiota pysyvyydestä? Kaiken muutoksen ja katoavaisuuden keskellä. Ehkä tällainen tarve on ollut aina olemassa ja riittäisi selittämään miten joitakin rakennelmia on pystytetty lukemattomien sukupolvien ajan.

Aikataulueläminen

Tässä eilen tulin taas miettineeksi kuinka tärkeää onkaan tasapainon tuominen elämänrytmiinsä ja arkeen. Tarkoitan henkisellä puolella. Monet kokevat esimerkiksi työnsä ahdistavaksi ehkä siksi että töissä ollessaan koko ajan tiedostavat paremman ajan - vapaa-ajan olemassaolon. Tämä alkaa sillä että töitä tehdessään vilkuilee kelloon, odottaen paremman ajan alkamista. Laajemmin ajateltuna tämä taas tarkoittaa sitä että torstaina odottaa jo perjantain koittavan, se kun merkitsee viikonlopun alkamista. Sitten taas viikko- ja kuukausitasolla lasketaan päiviä seuraavaan lomaan. Lopulta elämästä nauttiminen muodostuu mahdottomaksi, koska tiedostaminen tapahtuu vääjäämättä - sunnuntait menevät pilalle kun tiedostaa maanantain koittavan. Tiedostaminen tapahtuu, tahtoi sitä tai ei. Aikataulueläminen, elämänsä sektoreihin pilkkominen vapaa-aikaan ja työaikaan, mieluisaan ja epämieluisaan lienee siis ihmiselle pahasta. Joku sanoi joskus kyllästyneensä rakastumiseen, sitä kun seurasi aina loivempi tai jyrkempi kyllästyminen tai viha. Niinpä hän päätti olla jatkuvasti rakastunut, ilman nousuja ja laskuja, ilman mieluisan ja epämieluisan raja-aitoja, keskittyä elämästä nauttimiseen.

Arvopuntari

Vaikkei arvokeskustelut olisikaan kovin analyyttisia ja vedenpitäviä, niihin tuntuu törmäävän yhä useammin. Onko niin että ne ovat nyt jotenkin korostuneesti esillä ja muodissa, vai olenko vain ajautunut tällaisiin tilanteisiin omien valintojeni kautta, mistä sen tietää. Sellainen mielenkiintoinen arvoanalyysi kuitenkin käveli vastaan jonka ajattelin blogiini lisätä; nimittäin omakohtaisten arvojen puntarointi ja selvittely. Omien arvojen selvittäminen kun käy nopeammin kuin uskoisikaan. Sinun tarvitsee selvittää vain kaksi asiaa: 1) Mihin käytät rahasi ja 2) Mihin käytät aikasi. Jos puntaroinnin lopputulos näyttää pahalta, ainakin tiedät missä nyt olet arvojesi kanssa suhteessa siihen missä haluaisit olla.

Muukalaisena elämässä

"Jo lapsena katsoin kummallisilla silmillä. Aivan kuin mulla olis ollut toisen ihmisen silmät. Elämässä auttaa kun on ikäänkuin muukalainen, katsoo asioita riittävältä etäisyydeltä" – Bo Carpelan

Hyväosainen koditon

Tulin tänään sanoneeksi siskolleni ääneen ja siten johdonmukaistamaan ajatustani jota olen jo pidempään pohtinut mielessäni; ehkä ratkaisevilla hetkillä elämässäni tapahtuneet paikkakunnalta toiselle muuttamiset ja radikaalit elinpiirien vaihdokset ovat omalta osaltaan muokanneet ajatteluani. En koe voimakasta samaistumisen tunnetta yhteisöjen kanssa (olivat ne sitten pieniä tai suuria), en välttämättä koe olevani kotoisin mistään kaupungista (tai edes maasta), enkä välttämättä tunne juurettomuutta vaikken edustaisi mitään tiettyä yleisempää ajattelumallia. Minäkuvani rakentumiseen ei ole tainnut koskaan suuremmin vaikuttaa ajatuksellinen tai fyysinen "koti". Näin jälkeenpäin ajatellen olisi tietysti ollut helpompaa jos olisi suoremmin osannut vastata mistä on kotoisin, mutta nurkkakuntaisiin ajatuksiin samaistumattomuus lienee ollut pelkästään hyvä juttu.

Viisauskylpyjä lapsille

Joitakin vuosia sitten kuulin somalinaisen suusta afrikkalaisen sanonnan. Sanonta kuuluu tokaista ääneen hetkellä jona kuulee vanhuksen kuolemasta, ja tuo sanonta menee kaikessa lyhykäisyydessään näin:"Kirjasto on palanut." Tuo kaunis sanonta jäi muhimaan päähäni; paitsi että se pistää miettimään kuinka monta kirjastoa joka päivä palaakaan, se pistää ajattelemaan että ehkä meillä olisi jotain opittavaa vanhuksilta. Ennen tulipaloa ihminen ammentaa viisautta itseensä läpi elämänsä, toisinsanoen kerää kirjoja kirjastoonsa. Sitten tuo vaivalla kerätty viisaus katoaa avaruuspölyksi elävien ulottumattomiin sillä hetkellä kun vanhaksi elänyt ummistaa silmänsä viimeistä kertaa. Surullista. Pari kuukautta sitten tulin miettineeksi asiaa joka ajatuksellisesti taisi olla jonkinlainen vastaisku edelliselle. Ehkei ajatus olisikaan niin huono: miksei päiväkoteja ja vanhainkoteja voisi yhdistää saman katon alle? Kun tuo perhekeskeisyys on vieraannuttanut vanhukset lapsista, pystyisikö yhteiskunta luomaan vanhan ja luonnollisen yhteyden takaisin? Mitä jos lapset saisivat jo pienestä pitäen mukavan perehdytyksen kirjaston saloihin, kunnon viisauskylvyn ennen kouluun menoa, loppuelämäksi.

Loputon taistelu

Kymmenisen vuotta sitten oivalsin: tämä kamppailu tulee olemaan elämäni vaikein. Vastustajani mielen syöverit ovat tuntemattoman syvät, voimat mittaamattomat ja taidot kartoittamattomat. Vanhat kirjoitukset tästä puhuvat ja varoittavat, ihmistä myöhemmin tutkineet sen tietävät; en kertakaikkiaan voi mitenkään valmistautua siihen mitä tulen taistelun tuoksinassa kohtaamaan. Tämä poikkeaa jyrkästi muista kamppailuista. Tämä vastus on ihmiselämässä helpompi ohittaa kuin kohdata. Ne jotka varoittivat tulevista vaaroista, myös kannustivat pönkittämällä rohkeutta; maailma tuntee paljon kamppailijoita jotka ovat selvinneet tästä vastustajasta voittajina, entistä vahvempina. Keräsin itseni ja otin haasteen vastaan: olin valmis kohtaamaan itseni.

Teoria Onnellisuudesta, Osa III

Henry Sidgwick antoi sille nimenkin: Hedonismin paradoksi. Tämän purevan ongelmakimpun mukaan onnellisuutta on mahdotonta saavuttaa pyrkimällä siihen suoraan. Onnellisuuteen tähtäämällä se katoaa. Etiikkaa pohdiskellut vanhaparta tuli sohainneeksi tätä ikikysymystä mukavan syvältä. Zeniläinen opetus samasta, hieman eri kulmasta menee jotensakin näin:"Älä seuraa esikuvasi jalanjälkiä, vaan pyri samaan mihin hän pyrkii." Tällainen onnellisuuden epäkaavamaisuus on rationaaliselle ajattelulle haaste; onni on löydettävä arjesta, pienistä asioista, sillä se oikukkaan luonteensa siivittämänä hyppää mukaan liikkuvaan junaan juuri kun olet matkalla jonnekin aivan muualle. Näinollen haasteet kulminoituvatkin ihmiseen itseensä: onko sitä tarpeeksi hereillä, tarkkaavainen ja jatkuvasti vastaanottavainen, että huomaa milloin onni on tullut kylään.

Asuuko piru naapurissasi?

Moni uskonto (kuten Kristinusko) tuntuu vapauttavan ihmiset henkisen kasvun vastuusta. Tästä en pidä sitten ollenkaan. Hälytyskellojen soisi soida heti siinä kohtaa, kun kuulee selitettävän dualistiseen tyyliin hyvän ja pahan piilevän jossakin ihmisen itsensä ulkopuolella. Tämä on järkyttävää. Ja samalla jollakin tavalla hyvin surkuhupaisaa. Ihmiselle suodaan armo, vastuunvapautus, ikäänkuin sanotaan:"saat olla idiootti - jatkossakin - kunhan uskot". Tästä perusasetelmasta, kollektiivisesta sokeudesta, on seurannut kautta aikain niin paljon sotkua. Tällaisen maailmankuvan omaava ihminen etsii pahaa aina ulkopuoleltaan, eikä ikinä itsestään. Paha piilee aina nurkan takana, tuolla jossain. Ellei muualla niin naapuriasunnossa, tai työpaikalla. Väärinkohtelu puetaan heti pahuudeksi, sillä tämä päätelmä on helpompaa kuin samantyyppisen uskonnon tähdentämä opetus anteeksiannosta. Ihminen ei anna anteeksi, ellei näe sitä tavoittelemisen arvoisena. Eikä ihminen etenkään etsi kokemalleen "pahuudelle" muuta selitystä jos elämänkatsomus ei anna siihen syytä. Uskonnoille toki kuuluu suuri kiitos henkisyyden ja hengellisyyden ylläpitämisestä kovien arvojen runtelemassa maailmassa ja hädän keskellä niistä saa turvaa. Mutta yksilön henkisen kasvun, laajaperspektiivisen ymmärryksen ja tietoisuuden rakennuspalikoita ne eivät ole kovin autaasti jaelleet.

Viha on pelon päällystakki

Jostain syystä tunnun kohtaavan päivittäin vihaisia ihmisiä. Sellaisia vihaisia jotka ovat joko eriasteisesti kiukkuisia, närkästyneitä tai ihan oikeasti vähän tai paljon vihaisia. Sanotaan että ihminen joka on vihainen onkin oikeasti pelokas ja vain reagoi vihalla. Tämän ajatuspolun mukaan viha ei olisi todellinen vaikutin, vaan olisi vain keino peittää heikentynyttä kykyä toimia. Tätä pitää vähän pohtia. Osa kohtaamistani ihmisistä tuntuu samaistuneen vihaansa, ikäänkuin olisivat viha itse. Mutta ei kai kukaan voi olla mikään tunne itsessään, vaan kuten on tullut jo aiemminkin pohdittua; tunne on aina subjektiivinen heijaste jostain havainnosta. Vihaan samaistunut ihminen ei siis ole tietoinen tunteistaan, vaan uskoo että viha on ainoa tapa reagoida asiaan, hän uskoo että viha on ainoa vaihtoehto. Ulkopuolelta katsottuna tämä on helppo torpedoida; tunnekuohu, oli se mikä tahansa, on aina subjektiivista ja totta vain kokijalle itselleen - ulkopuolinen ei pysty koskaan samaistumaan toisen ihmisen läpikäymään tunteenpurkaukseen. Suhteessa ympäristöön siis vihaa ei ole oikeasti olemassa ja katoaa kun sen kokija niin päättää. On sitten ihmisen itsensä asia, päättääkö tunteittensa ulottuvuuksista tietoiseksi tulleessaan ottaa ne omaan ohjaukseensa, säädellä ja ohjailla niitä, vai onko mielipuolinen vuoristorata mieluisampi vaihtoehto. Voihan olla että tunteista tietoinen subjektiivinen tulkinta sittenkin sanoo että vuoristorata maistuu enemmän elämälle - mene ja tiedä? Voisiko olla että kivisemmän ja kiemuraisemman polun valinta on ihmiselle luontaisempaa siinäkin tilanteessa kun tietää helpomman reitin olemassaolosta? Olisiko niin että myrskyisänä oleminen on joskus kivempaa kuin aurinkoisuus?

Tulipallo taivaalla

Keskiyön aikaan 15.4. satuin katselemaan koilliselle yötaivaalle ja näin kirkkaan tulipallon! Olen aina miettinyt miltä sellainen livenä näyttää ja olen tähän asti saanut tyytyä vain tavallisiin tähdenlentoihin. Tämä tulipallo oli vieläpä kuulemma harvinaisuus, sen lento kesti 14 sekuntia, se säkenöi kuin sädetikku ja se eteni erikoisen hitaasti. Ymmärsin sen itse heti tulipalloksi, eikä mikään ilotulitusraketti käynyt edes mielessä. Ei ihme että tällaisia ilmiöitä ennen pelättiin ja niistä saatettiin vetää pahimmat johtopäätökset, oli näky sen verran teatraalinen. Ursan Jarmo Moilasen kuvaama videopätkä tulipallosta: http://www.youtube.com/watch?v=krS9d-30XDo

Kohtaaminen yössä

"Hei kuulkaas. Mä haluun sanoo vaan yhden asian. Yhden asian olen oppinu elämästä. Se on se että pitäkää toisistanne huolta. Ei mulla muuta." - Eau de Alcoholilta tuoksunut laitapuolen kulkija Helsingin yössä

Just Flow

Onneksi amerikkalaisen psykologian professorin, Mihaly Csikszentmihalyin ajatukset ovat helpompia kuin hänen nimensä. Csikszentmihalyi kertoo, että ihmisen tullessa tietoiseksi omista tunteistaan niitä oppii jäsentelemään ja hallitsemaan. Tunteita ei voi valita, mutta niitä seuraamalla oppii tuntemaan itsensä. Tunne ei ikinä synny tyhjästä, vaan ilmaantuessaan kertoo meille aina jotain. Csikszentmihalyin Flow-tila syntyy itsetarkkailusta, haasteiden ja kykyjen tasapainoisesta rinnakkaiselosta ja näkemyksellisyydestä. Flow-tila tekee ihmisestä ulkoisesta maailmasta riippumattoman, itsenäisen, vapaan. Flow, valaistuminen, herääminen, havahtuminen, kirkastuminen, tietoisuus, vihkimys... rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Ajatuksesi ovat ainutlaatuisia

Viestintä on ihmeellistä. Koska jo ajatuksen pukeminen sanoiksi hävittää osan informaatiosta ja sanojen vastaanottajan ymmärrys siivilöidään subjektiivisen tulkinnan läpi, ei ihminen tule ikinä täysin ymmärretyksi. Ajatustasi ei kerta kaikkiaan pysty siirtämään toisen ihmisen päähän sellaisenaan. Ajatuksesta muokkautuu aina vastaanottajasta riippuen omanlaisensa, riippuen siitä millainen kokemuskertymä ihmisellä on. Tästä viestinnän vaikeudesta ei tietenkään kannata huolestua, vaan auttaa kun oivaltaa jotain oleellista ajatuksen olemuksesta; se on jotain ainutlaatuista. Se mitä ajattelet juuri nyt, on olemassa vain nyt ja vain sinun päässäsi ja on siksi mittaamattoman arvokasta ainutlaatuisuudessaan.

Rakkaudesta Viisauteen

Kreikan kielen sana "filia" (rakkaus/ystävyys) ja "sofia" (viisaus) ynnäytyvät kauniisti sanaksi filosofia. Rationalistit ovat tehneet kauniille sanalle paljon hallaa. Minne hittoon se rakkaus unohtui? Descartesia olisi pitänyt lyödä sanakirjalla päähän. Mieluiten aika lujaa...

Voi itku

"Itketäänkö hautajaisissa poismenneen menetystä? Vaiko sittenkin itkemättömyyden häpeän vuoksi? Tai kenties oman itsemme vuoksi, sitä menetystä että menetimme jonkun jolla oli meille mieluisa mielikuva meistä itsestämme?" - La Rouchefoucauld

Lapsus Mammatus, tuo uusi laji

Lapsi itkee. Mutta jos lapsi itkee paljon, äiti saattaa stressaantua. Stressaantunut äiti käyttäytyy eri tavalla kuin äiti normaalitilassa. Tämän muutoksen lapsi kokee, tuntee, aistii ja maistaa jopa äidinmaidossa. Niinpä lapsi hätääntyy ja itkee enemmän. Äiti-lapsi-suhde on kuin symbioottinen organismi, oravanpyörä, missä yhteiset tunteet sekoittuvat yhdeksi kokemuskokonaisuudeksi ja vaikuttavat toinen toisiinsa osin tuntemattomilla tavoilla. Äidin ja lapsen kokemuksia on vaikea erottaa toisistaan; mikä on lähtöisin lapsesta ja mikä äidistä, mihin äiti loppuu ja mistä lapsi alkaa?

Maailma ihmisen silmin

Keskiviikon kristallisoituma: Ihminen ei näe maailmaa sellaisena kuin se on. Ihminen näkee maailman sellaisena kuin itse on.

Teoria Onnellisuudesta, osa II

Usein näyttäisi siltä että onnellisuus on jotain joka sijoitetaan aikajanalle tulevaisuuteen. Ajatellaan:"sitten olen onnellinen kun se jokin tapahtuu", tai se on jotain joka sijoitetaan aikajanalla menneisyyteen:"sillä tietyllä hetkellä olin onnellinen, SILLOIN oli elämäni huippuhetki, onnellisin hetki elämässäni. Mutta nyt se on mennyttä." Herää väkisinkin kysymys, että jos onnellisen piikin harjalla ihminen alitajuisesti kokee, että alamäki seuraa nyt koettua ylämäkeä, onko se onnellisuutta laisinkaan? Pitäisikö kuitenkin ajatella, että absoluuttinen onnellisuus on jotain muuta kuin yksittäisiä kulminaatiopisteitä aikajanalla. Pitäisikö ajatella että onnellisuus on. Se ei menisi eikä tulisi, vaan se vain olisi. Tällainen onnellisuuden olemus vaatisi tietysti sen, ettei se riippuisikaan huippuhetkistä, muista ihmisistä, menestyksestä tai tapahtumista, eikä mistään muustakaan ulkoisesta, vaan omasta itsestä.

Valaisutalkoot

Itsensä tuntemisen tärkeys korostuu sinä päivänä kun oivaltaa kuinka voimakkaasti alitajunta eli piilotietoisuus ohjaa ihmisen käyttäytymistä. Oivallukseen piilotietoisuuden olemassaolosta ainakin omalla kohdallani tarvittiin monta tönäisyä ulkopuolelta, ystäviltä, tuntemattomilta - sellaisia tönäisyjä jotka kertoivat kuinka kehnosti tunsin itseni. Ihminen on oman käyttäytymisensä ja ajatusmallinsa vanki ja vääristelee kuulemaansa oman tulkintansa myötä, värittämällä ja muuntelemalla kuultua milloin mitenkin. Ajattelua ohjaa aina ihmisen oma tiedostamaton maailma. Tiedostamattomista vankiloistaan ihminen vapautuu vain itseopiskelulla ja tulemalla tietoiseksi katvealueistaan. Saapa nähdä riittääkö ihmiselämä katvealueiden valaisuun omalla kohdallani.

Betoni masentaa, puu piristää

Ympäristön vaikutus älykkyyteen ja mielenterveyteen on todettu merkittäväksi jo monen monta kertaa. Stakesin tutkijat Marja Kurenniemi ja Elisa Törmänen ovat tutkineet ympäristötekijöiden mahdollisia vaikutuksia kuolleisuuteen Helsingissä. Kuolleisuus Helsingissä on korkeampaa kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Kuolleisuuserot Helsingissä vaihtelevat alueittain, eivätkä vaihtelut aina liity niin sanottujen hyvien ja huonojen alueiden sijoittumiseen, vaan vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy. Ympäristö menee ihon alle -tutkimuksessa on selvitetty Helsingin alueiden eroja tarkastelemalla toisaalta suoria fyysisiä vaikutuksia, toisaalta mielialaan vaikuttavia tekijöitä. Ilman epäpuhtaudella on selviä fysiologisia vaikutuksia, puistoilla ja viheralueilla taas vaikutusta mielialaan. Marja Kurenniemi ja Elisa Törmänen: "Ympäristö menee ihon alle".

Muistinmenetys

37-vuotias Doug Bruce oli menettänyt muistinsa. Eniten Dougin kavereita harmitti se, että Doug oli muistinmenetyksensä myötä kadottanut kyynisyytensä. 2.4. FST-dokumentti "Kuka minä olen?", TV2

Katvealue näkemyksessä

Päivän ajatuskiteymä: Ihmisen tarve nimetä asioita oman ymmärtämisensä pönkittämiseksi ylittää moninverroin tarpeen ymmärtää nimettyjen asioiden välille jäävää tilaa.

Ihminen -50%!

Torstai-aamun ajatuskiteymä: Jos heikennämme omaa terveysturvaamme, luovumme terveyskeskuksista, pidennämme leikkausjonoja ja luovumme vaikka lasten teho-osaston henkilökunnasta, mistä me lopulta säästämme?

Mielipiteesi on yhdentekevä

"Uskokaa pois, on todellakin yhdentekevää oletteko kanssani samaa mieltä vai eri mieltä. Koska samaa ja eri mieltä oleminen liittyy sanoihin, käsitteisiin ja teorioihin, niillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Totuutta ei voi koskaan ilmaista sanoin. Totuus nähdään välähdyksenomaisesti tietyn asennoitumisen seurauksena. Niinpä saatatte olla kanssani eri mieltä ja silti nähdä totuuden. Mutta teidän on oltava avoimia ja halukkaita löytämään jotakin uutta. Tämä on tärkeää, ei se, oletteko kanssani samaa mieltä vai ette. Loppujen lopuksi suurin osa siitä, mitä teille tarjoan, on pelkkää teoriaa eikä mikään teoria koskaan kata todellisuutta. Siksi en voi puhua teille totuudesta, vaan totuuden esteistä. Niitä osaan kuvailla. En osaa kuvata totuutta. Ei kukaan voi. Voin ainoastaan kuvailla teidän valheellisuuksianne niin, että voitte riisua ne pois." - Anthony de Mello, "Havahtuminen".

La Rochefoucauld, vuonna 1665

“Ystävyyden suurin pyrkimys ei ole meidän vikojemme näyttäminen ystävälle, vaan tämän ystävän vikojen paljastaminen hänelle.” Edellinen ajatus ei tietenkään pääse toteutumaan jos henkistä kasvua ei nähdä tavoittelemisen arvoisena. La Rochefoucauldin mukaan todelliset ystävät ovat kuin toistensa mentoreja, auttavat vahvistamaan itsetuntemusta.

Sikakallis Aikuisviitta

Oman lapseni pieniä ilonaiheita seuranneena olen yhä vakuuttuneempi tästä. Paul Arden sanoo:"Knowledge makes us play safe. The secret is to stay childish." Eli säilyttämällä lapsenomaisen herkkyytesi pysyt vastaanottavaisempana henkiselle kasvulle. Tällainen ajattelu haastaa vanhan ajatuksen aikuiseksi kasvamisesta. Aikuiseksi ei kasveta, vaan aikuisena olemista opetellaan ja ulkoisesta paineesta harjoitellaan. Aikuisen harjoiteltu ja keinotekoinen tietoviisaan rooli on kuin viitta joka torjuu henkistä kasvua ja kovettaa. Aikuisuuteen totutellut saattaa ulkoisen roolinsa turvin pärjätä hyvinkin elämässä, mutta laskusta voi tulla kovin suuri; onko aikuisviitan hintana kadotettu onnellisuus?

Selittämättä Paras

Uskominen on hankalaa. Pidän buddhalaisuudessa sellaisista piirteistä, jotka eivät vaadi uskomista. Haluaisinkin ajatella, että esimerkiksi Dhammapadan opetukset eivät vaadi uskoa, vaan ainoastaan hyväksyntää. Erotuksena monesta muusta filosofisesta pallottelusta, pidän buddhalaisesta siinä, että se kuvailee ympäristön, mutta jättää ikäänkuin aukiselittämättä asian ytimen. Tämä aikaansaa omakohtaisen kokemuksen ytimestä, mikä onkin jo paljon enemmän kuin aukiselitetty ajatus. Hassuna esimerkkinä keksin tällaisen: Ajattele puusta rakennettu pieni huone. Ajattele sitten huoneen nurkkaan teräksinen laatikko, jonka sisällä palaa tuli ja tuli kuumentaa laatikon päällä olevia kiviä. Kuvittele sitten itsesi huoneeseen hetkellä, kun kuumentuneiden kivien päälle pudotetaan kauhallinen vettä. Aukiselittämättä jättäminen tuskin vähentää omakohtaista kokemustasi itse asiasta: löylystä, saunasta, tuoksuista ja kaikesta muusta eteerisemmästä minkä kuvailuun sanat yksinkertaisesti eivät riitä. Tässä toinen hassu ajatus: kuinka paljon norsun kärsästä sinun on nähtävä, jotta oivallat että nurkan takana on norsu? Ihminen pystyy hahmottamaan selittämättömiä ja ennenkaikkea muodostamaan omakohtaisen kokemuksen yllättävän suurista kokonaisuuksista ilman että asian ydin aukiselitetään. Aukiselittäminen ei tee asioita ymmärrettävämmiksi, ainoastaan tylsemmiksi. Näkisinkin aika mielekkäänä jos buddhalaisuuden jokin filosofisempi suuntaus joku päivä löytäisi tiensä koulun uskonnontunniilta filosofian tunniille. Kuka ottaisi hoitaakseen?

Fight Club With a Priest

Tätä olen miettinyt kauan. Nimittäin kunnon, rehellistä ja suoraa debattihetkeä ihka oikean papin kanssa. Keskustelua Asioista. Jos olet pappi, tai ainakin melkein, ja sinusta tuntuu että oman uskosi pönkittämiseen tarvitset vastukseksi empijää, ota ihmeessä yhteyttä! Tarjoan kahvit. Selvennökseksi vielä että kuulun kirkkoon, mutta ajatus kummastuttaa minua itseäni yhä useammin ja on hyvin haasteellinen pala purtavaksi.

Mahdottomat Ihmiset Rooleineen

Sitä törmää jatkuvasti aivan mahdottomiin ihmisiin. Sellaisiin, jotka kantavat harteillaan työkuvaansa (tai muuhun kuvaan) sopivaa roolia. Tällä roolilla ei tunnu olevan mitään tekemistä ihmisen itsensä kanssa. Surullista tämä on nimenomaan niille ihmisille jotka näin tekevät, kun eivät pysty kohtaamaan toista ihmistä omana itsenään, välittömyydellä, ihmisenä, vaan ovat roolittaneet itsensä ikäänkuin pussiin. Sopii kysyä, että jos oma itse ei jossain tilanteessa riitä, eikö se ole muiden ongelma?

Ihmisen Pelikenttä

Ulkoisen toimintaympäristön ymmärtäminen tuntuu aiheuttavan jatkuvaa päänvaivaa. Ikäänkuin jalkapallokentällä kävelisi vastaan jääkiekon pelaajia ja nimenomaan sellaisia, jotka uskovat olevansa jääkentällä. Ajatusta avatakseni pieni palanen pelikentän historiaa: Venetsialaiset keksivät kapitalismin muutaman innovaation myötä. Tämän pelikentän (kapitalismin) kuvaamisen voisi leikkimielisesti kuvailla vaikka suurena kauppatorina, jonne kaikki toiminnot on sitten muotoiltu. Armeijakaan ei enää turvannut hallitsijaa, vaan turvasi torikauppaa ja piti huolta siitä ettei kaupanteko häiriintynyt. Pelikenttämme keskiössä on siis tori, eikä suinkaan ihminen. Ottamatta kantaa siihen onko tämä hyvä vai huono, tai miten siihen pitäisi suhtautua, tällainen ajattelu helpottaa ehkä hieman hahmottamaan sitä, miksi ihminen tuntuu välillä niin irralliselta osalta omassa elinympäristössään.

Mustavalkoinen Maailma

Miten moni ihminen toimiikaan valintojensa suhteen värittömässä maailmassa. On vain kyllä ja ei, valkoinen ja musta, on ja off. Tällainen dualistinen meininki on välillä tyrmistyttävää. Asioiden ja valintojen kaksijakoinen lokerointi vääjäämättä vaikuttaa myös ymmärrykseen muista ihmisistä; "on hyviä ihmisiä ja on pahoja ihmisiä". Hyvyys ja pahuus piilee perspektiivissä, ei ole olemassa hyvää eikä pahaa. En tiedä onko tällainen ajattelutapa itsetutkiskelun puutetta vai mitä?

Dhammapada XIX:260

"Ihminen ei ansaitse arvostusta vain siksi että hänen päänsä on harmaa. Vaikka hän on kunnioitettavan ikäinen, hän on turhaan vanhentunut."

Juokse!

Shri Mataji Nirmala Devi tokaisee: "Lighthouses do not show light to themselves even for a moment. Therefore they are considered so important and looked after." Toisinsanoen, viisaus piileskelee niissä, jotka eivät sitä välttämättä tiedä. Zeniläisittäin samaa asiaa voi tarkastella toisesta kulmasta:"Jos kohtaat Buddhan, tapa Buddha". Eli toisinsanoen, seuraavan kerran kun vastaasi kävelee ihminen, joka sanoo edustavansa tiiviisti jotain ajatusmallia, juokse niin kuin itse piru olisi kannoillasi!

Kuka opettaisi Meditoimaan?

Mikä on kevein ja helpoin tapa tutustua meditaatioon? Ole Nydahl opettaa kirjoissaan joitakin yksinharjoituksia, mutta niitä kokeilleena tuli tunne että ohjausta tässä tarvittaisiin.

Rakkaus By Francesco Alberoni

Kuka rakastuu? Se rakastuu, joka on siihen altis, vastaa italialainen sosiologi Francesco Alberoni. Ja ihminen on altis rakastumaan silloin, kun hän on tyytymätön itseensä ja elämäänsä, valmis muutokseen. Kukaan ei voi todella rakastua, jos on oloonsa ja olemukseensa edes jotenkuten tyytyväinen ja kaipaa rakkautta vain tuomaan lisää jännitystä elämään. Ei, sellainen ihminen kykenee korkeintaan ihastumiseen ja eroottiseen intohimoon. Kun homo sapiens valmistautuu rakastumaan isolla R:llä hän näkee edessään pelkkää tyhjyyttä ja on valmis heittäytymään päätäpahkaa tuntemattomaan. Alberoni määrittelee rakastumisen kahden ihmisen muodostaman joukkoliikkeen syntyvaiheeksi. Rakastuminen on siis hänen käsityksenä mukaan verrattavissa minkä tahansa vallankumouksellisen joukkoliikkeen syntyyn. Esimerkkeinä hän mainitsee uskonpuhdistuksen,
opiskelijaliikkeen, feministiliikkeen sekä Khomeinin islamilaisen vallankumouksen. Näiden joukkoliikkeiden saadessa alkunsa oltiin tyytymättömiä vallitsevaan asiaintilaan ja kaivattiin muutosta aivan niinkuin rakastumaan altis yksilökin on valmis muutokseen. Alberonin mukaan on mahdollista ja jopa yleistä, että rakastumaan altis ihminen ei rakastukaan, vaan liittyy sen sijaan vallankumoukselliseen joukkoliikkeeseen. Joukkoliikkeen hurmiollisessa syntyvaiheessa hän saa mahdollisuuden kaipaamaansa muutokseen ja kokee usein samankaltaisia elämyksiä kuin rakastunut ihminen: solidaarisuutta, elämäniloa ja uudestisyntymistä.

Ihminen Se Vasta On Elukka!

Ihminen on eläin, jolla on järjellisistä, rationaalisista toiminnoista riippumattomia eläimellisiä, "luonnollisia" toimintoja. Erottamatta näitä kahta liian mustavalkoisesti toisistaan, ihminen joka tämän perusasetelman sisällön ymmärtää täysin ei koskaan suutu, ei koskaan ylläty, muutu surulliseksi, koe rakastumisen huumaa tai muulla tavoin ole hormoniensa tai muiden ihmisten välittämien feromonien vietävänä, koska tällaisen hormoni-aallon yllättäessä ymmärtää että hormoni-aalto on juuri yllättänyt ja suhtautuu asiaan viileän rationaalisesti. Joku voisi tällaista ihmistä kutsua tylsäksi, joku tunnevammaiseksi. Niin tai näin, on kai tärkeää ymmärtää oma eläimellinen puolensa, tiedostaa sen olemassaolo ja vaikutus jokapäiväiseen elämään. Eläimellisen puolen negatiivisia puolia ihmissuhteisiin ovat esimerkiksi kateus ja mustasukkaisuus, omistushalu - intohimo ja veressä pulppuavat hormonikertoimet voivat hetkessä kääntää asiat päälaelleen.

Pyrkiminen Ja Mihin Sekin Johtaa?

Ihminen pyrkii. Jatkuvasti. Ja mitä kohti se pyrkii? Kuka pyrkii miljonääriksi, kuka presidentiksi. Kunniaa, valtaa, rahaa, tavaroita. Entä jos pyrkimyksen kohteena olisikin onnellisuus. Yksilö pyrkisi olemaan onnellinen ja siis tavoittelisi sitä? Mielestäni yleisin ihmistä oikealta reitiltä harhaannuttava asetelma on se, että tavoittelemme onnellisuutta muiden kautta. Parisuhteet, ystävävät, kaverit ja tuttavat, kaikki johtavat ennemmin tai myöhemmin harhaan. Ihmisen on mahdotonta saavuttaa onnellisuutta muiden kautta. Eli esimerkiksi täydentämällä itseään "täydellisellä vastakappaleella". Oikein peruskristillinen (ja sinänsä ihan kaunis) ajatus, mutta täysin mahdoton. Ihmisen on oltava täysi itsessään ja siis onnellinen itsensä kanssa, yksin. Tämä vaatii lujaa päätä ja ennenkaikkea kyltymätöntä tarmoa itsen kehityksen kannalta, jotta tällainen onnellisuuden ja "täyden" tila tulee saavutetuksi. Mutta se on mahdollista.

Elämän Tarkoitus ja Itsekkyys

Ihminen ajattelee asiat aina omien intrssiensä siivittäminä. Ihmisen ajattelu on aina subjektiivista ja ihmisen pohdiskelu objektiivisuudesta tuntuu välillä vähän surkuhupaisalta. Ei ihminen pysty objektiiviseen ajatteluun. Afrikkaan lapsia auttamaan matkaava hyväntekijä tekee hänkin ratkaisunsa itsekkäistä syistä; hän tekee sen siksi että hänelle itselleen tulisi parempi olo. Pohdiskelu elämän tarkoituksesta on sekin hassua ja subjektiivista. Mikä muu otus tällä planeetalla pohtii elämänsä tarkoitusta? Ihminen on siis suhteessa ympäristöönsä vähän hukassa. Koska kysymys elämän tarkoituksesta on subjektiivinen, on vastauksenkin oltava subjektiivinen. On käännyttävä sisäänpäin, tarkasteltava mikä ihmisessä itsessään muodostaa tarkoituksen elämälle. Joku on sanonut että elämän tarkoitus on "itsensä synnyttäminen". Se tuntuu hyvältä ajatukselta, ja ainakin oikeammalta kuin moni muu. Mutta ihmisen itsekkyys ei tee ihmisestä pahaa tai huonompaa. Ainoastaan ihmisen.

Käytännön Buddhalaisuutta

Lama Ole Nydahl kertoo kirjassaan "Kuinka Asiat Ovat" muutamia käteviä käytännön vinkkeä buddhalaisten ajatusten istuttamiseen arjen elämään. Kateus piinaa helposti ihmistä, varsinkin nykyään. Ole-herran käytännön vinkki kateuden lannistamiseen on kutakuinkin seuraava: Jos joku omistaa enemmän jotain kuin sinä ja tunnet tästä asiasta kateutta, toivo sitä jotakin tuolle henkilölle vielä moninverroin enemmän. Ja kun olet päässäsi kuvitellut miltä yltäkylläisyys sivustakatsoen näyttää ja tuntuu, toivo sitä vielä hitunen lisää. Ja hopsis, kateus on tiessään. www.lama-ole-nydahl.org

Elämän Hauraat Alkuhetket

Ensimmäisen lapsen alkuelo jännitti monestakin syystä. Eikä vähiten siksi, että esikoiseni syntyi keskosena ja näki ensimmäiset aamunsa sairaalan keskolassa, tai oikeastaan teho-osastolla, jos asia suomeksi sanotaan. Alkutaival tuntui jotenkin niin kamalan heiveröiseltä ja hauraalta. Aivan kuin jokainen hengissä pysytty minuutti olisi ollut työn ja tuskan takana. Todellisuudessa lapsella tuskin oli mitään hätää ja isi stressasi aivan turhaan. Stressihien ja ylimääräisen liikehdinnän vuoksi isin menetetty energia oli todennäköisesti suurinta haaskausta mitä kuvitella saattaa. Paikalla oli kuitenkin ammattilaisia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia, sekä suuri määrä lapsen elintoimintoja seuraavia hypermoderneja laitteita. Lapseni alkutaival herätti kuitenkin voimakkaasti ajatuksia siitä, miten hauras ihmiselämä voikaan olla.

Teoria Onnellisuudesta

Seuraa pieni teoria onnellisuudesta. Tai oikeammin tiestä siihen. Raamatussa on paljon herkullisia symbolisia juttuja, joiden symbolinen arvo ja viisaus tuntuu välillä jäävän paatoksen ja väärintulkinnan alle. Aatamin ja Eevan paratiisista kadotus on mitä parhain symbolinen pohdiskelu onnellisuudesta ja siitä mikä lopulta tekee onnelliseksi. Omenapuusta, Tiedon Puusta hedelmän poimiminen oli kiellettyä, mutta tiedon puute siitä MIKSI puusta ei saanut syödä sai ihmisen tavoittelemaan tätä tietoa oman onnellisuutensa kustannuksella. Tiedon puusta hedelmän syöminen teki onnettomaksi ja siitä seurasi korkotus paratiisista. Käärme on tiedon symboli. Välittömyys, ei tieto, tekee onnelliseksi. Ainakin teoriassa.

Pulma Elämästä ja Kuolemasta

Ihmisen ajatuksia alitajuisesti ohjaava peruspiirre, jonka takia ihminen etenkin länsimaissa on pahasti hukassa: kuolema. Minä kuolen, sinä kuolet, me kuolemme. Ihminen kuolee ja tietää kuolevansa. Luulisi tämän (ainoan oikeasti tiedossa olevan asian) ohjaavan hyvinkin voimakkaasti ihmisen tekemisiä mutta ei; sensijaan löllytään arkisissa askareissa ja ajatuksissa, pölistään ja hölistään idiooteista asioista eikä keskitytä mihinkään sellaiseen, joka oleellisesti linkkautuisi ihmisen kuolemiseen. Jos muistaisi kuolevansa, ehkä arjen pikku pulmatkin solahtaisivat suhteisiinsa. Kyyniseksi ei kuitenkaan saisi tulla, vaikka muistaisikin kuolevansa. Pitäisi löytää tasapaino, olla onnellinen ja välitön, kaikesta huolimatta.

Kiinalaiset pyramidit

Tiesitkö että Kiinassa on pyramideja? Niistä osa on kaksi kertaa Kheopsin kokoisia. Google Earthilla niitä pääsee näkemäänkin. Yhden koordinaatit: N 34 22' 55 , E 109 15' 14

Tämä pitää nähdä

Ron Mück. Inhorealistisia veistoksia ihmisistä tekevä australialainen taiteilija. Aloitti elokuva- ja mainosmaailmassa, nyt vapaa taiteilija. Ilmeisesti pysyvä näyttely Århusissa, Tanskassa. Tämä on koettava. Miltä tuntuu katsoa 5-metristä "pikkupoikaa" silmiin? http://en.wikipedia.org/wiki/Ron_Mueck

Valokuvaamisen Filosofiaa

Catherine Ingram mollasi valokuvaamista. Se kun on kuulemma sitä että valokuvia sitten katselemalla muistellaan "millaista silloin olikaan", ei eletä nykyhetkessä ja keskitytään valokuvaamisen keinoin epäolennaiseen. Pah ja pöh, sanon minä. Catherine ei koe valokuvaamista hetkeen syventävänä elementtinä. Valokuvaaja näkee enemmän, koska katsoo tarkemmin. Tilanteesta ja tapahtumasta tulee visuaalisesti väkevämpi ja mausteisempi kun sitä pysähtyy tosissaan verkkokalvoilleen sommittelemaan. Valot, varjot, tuoksut ja ihmisten ilmeet, tunnelmat, tallentuvat valokuvaamisen myötä ehdottomasti voimakkaampina mieleen. Valokuvaaminen on meditatiivista toimintaa, parhaimmillaan.

Mikä ihmeen Apinajana?

Ihminen on kehittynyt apinaeläin. Kehityskaari varhaisesta apinalajista ihmiseksi on kuin pitkä jana, Apinajana, joka tulee kaukaa, jatkuu meidän ohitsemme ja katoaa jonnekin tulevaisuuteen. Me olemme sillä janalla. Me olemme janan tässä hetkessä, sen kaukaisessa alkupäässä on apina ja kaukana tulevaisuudessa jotain mistä emme tiedä. Ihminen (kehittynyt apinaeläin) kehittyy jatkuvasti, on aina kehittynyt ja tulee jatkossakin kehittymään, pitkin katkeamatonta Apinajanaa. On siksi jotensakin huvittavaa ajatella, että nykyisyydessä, kuten kaukana menneisyydessäkin (Apinajanalla) on elänyt ihmisiä, jotka pitävät itseään profeettoina, kehittyneinä apinaeläiminä, jotka tietävät muita aikansa apinoita paremmin. Kuvitellaanpa vaikka antiikin Kreikkaa sen sivilisaation, tiedon ja taidon piikkivuosina, silloin kun Kreikka oli maailman napa ja monet muut kansat olivat tietämättömiä barbaareja, tai ainakin muuten heikommassa asemassa tietotaitonsa kanssa. Eikö antiikin Kreikka nykykäsityksemme mukaan olisi takapajuinen kehitysmaa, jonka ihmiset elivät elämäänsä täysin tietämättöminä monista asioista, jotka meille nyt ovat arkipäivää? Antiikin Kreikkalaisethan olisivat maailmankatsomuksensa ja tietotaitonsa suhteen tietämättömiä moukkia Apinajanan tässä hetkessä. Nyt, tänään, tässä. Mitä jos ihminen oppisi suhteuttamaan itsensä Apinajanalle niin, että ymmärtäisi ettei ymmärrä. Ehkä sitä sitten ajattelisi kaksi kertaa, ennenkuin tekisi jotain tyhmää.

Apinajana

Keksin 15. tammikuuta 2005 mielestäni oivallisen termin; Apinajana. Termi kertoo ihmisen kehittymättömyydestä ja siitä kuinka elämme nyt, tässä kohdin janaa, ja kuinka meitä ennenkin on eletty. Termi nivoo yhteen evoluution, menneisyyden, ihmisen rajallisuuden ymmärtää, ja tulevaisuuden. Apinajanasta yllä lisää.

Lapsena vaivuin transsiin

Tiistaina, 3. Tammikuuta, 2006: Illalla Anna Bornsteinin ”Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain” –kirjaa lukiessa muistin äkkiä väläykseltä tapahtuman lapsuudestani. Tuossa Annan kirjassa käsiteltiin onnellisuuden etsimistä sisältäpäin ja sitä kuinka vain täydellinen keskittyminen ja sisäänpäin kääntyminen voi avata henkisiä ovia. Tämä tuntui jotenkin hyvin tutulta. Muisto lapsuudesta välähti mieleeni. Ensimmäisellä koululuokallani minulla oli tapana mennä koulun jälkeiseen päivähoitoon. Siellä sitten kerran istuuduin lukemaan jotain kirjaa nurkassa olevalla sohvalla. Vaivuin niin syvään keskittyneisyyden tilaan kirjaa lukiessa että sitä voitaneen jo hyvällä syyllä kutsua transsiksi. Havahduin transsista vasta kun päiväkodin hoitaja hyvin vihaisesti kutsui minua syömään. Ruokapöytä oli katettu jo aikaa sitten ja muut söivät pöydän äärellä. Minua oli kutsuttu ruokailemaan jo monta kertaa mutten ollut kuullut. En ollut havahtunut edes kattauksen ääniin, kiliseviin lautasiin tai tömähteleviin tuolinjalkoihin. En ollut huomannut mitään ympärilläni pitkään aikaan. Taisin vähän pelästyä kokemusta ja muistan että varoin myöhemmin keskittymästä yhtä voimakkaasti. Nyt kuitenkin ymmärrän että vain vastaavanlainen keskittyminen voi johdattaa minua eteenpäin.

Se joka tietää että tietää, on tyhmä...

”Se joka tietää että tietää, on tyhmä. Se joka tietää ettei tiedä, on viisas.” - Aika helvetin rauhoittava ajatus. Nektaria sielulle; tiedä ettet tiedä niin hyvä tulee.

Kuinka harjoitella rakkautta, osa 1

Kuvittele että keskustelet sinua suuresti ärsyttävän ihmisen kanssa. Hän sanoo jälleen jotain joka saa sinut tuntemaan suurta kiukkua ja olet pakahtua ärsytykseen. Jos asiaa tarkastelee ulkopuolisen silmin, tuo kiukku ja ärsytys on sikäli turhaa, että se on todellista vain sinulle. Kukaan muu samassa tilassa (tai muuallakaan) ei tiedä ärsytyksestäsi tai tunne sitä sisällään. Saati sitten että sinua juuri ärsyttänyt ihminen kokisi samaa tuskaa sisällään. Lopulta ainoa joka kärsii kiukusta, hampaiden narskutuksesta ja verenpaineen kohoamisesta olet sinä itse. Ulkopuolisen silmin tämä on hölmöä sikäli, että nyt sinua ärsyttävä ihminen on ikäänkuin tilanteessa 2-0. Mutta millaiseksi tilanne muuttuisi jos heti kiukunpuuskan tuntiessaan pysäyttäisit, ikäänkuin jäädyttäisit tilanteen ja ajattelisit: "Hetkinen, nyt tunnen kiukkua kun hän sanoi noin." Jos tässä tilanteessa "ottaisit etäisyyttä itseesi" ja asettuisit itsensi ulkopuolelle tilanteessa jossa jokin ulkopuolinen ärsyke on aiheuttanut voimakkaan ärsytyksen. Tälläisella itsensä ulkopuolisella tarkastelulla on yllättävän voimakas ja nopea vaikutus, siis vaikutus on instant-tasoa, välitöntä. Vaatii vähän harjoittelua, mutta on toimiessaan erittäin hedelmällistä ja opettavaista. Etäisyyden ottaminen kaikkeen pintapuoliseen mielettömyyteen tuo toivoa ihmiseen ja ihmisyyteen, ja tekee ihmisestä rakastettavamman.

Rakkaudesta

Ihminen on rakastettava. Riittää että ottaa ihmiseen pienen etäisyyden ja katsoo ihmistä ikäänkuin tikkailta, huomaa että ihmistä todella voi rakastaa. Vähän surkuhupaisahan hän on kaikkine vikoineen, mutta kokonaisuutena ehdottomasti rakastettava. Ihmisten välinen rakkaus taasen on jännän monipuolista. Jos ihminen rakastaa, mutta tuo rakkaus ulkopuolisen silmin vaikuttaa oudolta, kieroutuneelta tai väärältä, kuka on sanomaan etteikö rakkaus olisi silti täysi ja tosi kokijan omassa päässä?

Muuta ympäristöäsi ajattelemalla

No kaatuuko se puu metsässä jos tapahtumalla ei ole ainuttakaan todistajaa? Umpisolmuun johtava pohdiskelu kai lopulta tarkoittaa myös sitä että lopulta mikään ihmisen mielenliikutus ei ole totta: asia jonka koet omassa päässäsi on olemassa vain omasta valinnastasi, ärsykkeittesi summa, ja lakkaa olemasta heti kun päätät sen kohtalosta. Asioita tapahtuu, ihmisestä riippumattakin, mutta ovatko asiat tosia, pystyykö ihminen kohtaamaan ainuttakaan asiaa juuri sellaisena kuin se on, lisäämättä siihen mitään, värittämättä tapahtumaa, muuttamatta totuutta omassa päässään? Buddhalainen sanoisi että ei tietenkään. Psykologi sanoisi että tulkinta on aina yksilöllistä. Joten jos ihmisen mielessä piilee totuus hänelle itselleen, eikö ihmisen itsensä MUUTTAMA totuus, psyykkaaminen johonkin mielentilaan, tai tietynlaiseen asioiden kohtaamiseen ole hänelle itselleen totuus sekin? Eli esimerkiksi asia jonka ennen näit negatiivisessa valossa, näkisitkin sen nyt positiivisena asiana - omaehtoisesti ajatuskulmaa muuttamalla muuttaisit totuutta harjaannuttamalla mielesi uusille urille. Millään muulla totuudella ei liene ihmiselle itselleen väliä, jos hän itse on jotain mieltä. Omakohtainen kokemus on itselle tosi ja jos suhtautuu muihin ihmisiin ja ympäristöönsä välittömyydellä, ystävällisesti, eikä rasita kanssakäymistä kirjailulla ja kieroilulla, välittömyys vääjäämättä heijastuu ihmiseen takaisin. Näinollen ympäristöä ja fyysistä maailmaa pystyy kuin pystyykin muokkaamaan ajattelemalla!

Lapsena halusin olla aikuinen

Jo aivan pienenä minua ahdisti se etten ymmärtänyt. En ymmärtänyt ja tiedostin etten ymmärtänyt. En ymmärtänyt kokonaisuuksia, mistä asiat johtuivat ja mitä ilmiöt ympärilläni olivat, mistä ne muodostuivat. Halusin olla aikuinen ja halusin ymmärtää. Vihasin olla lapsi, vihasin olla lapsi joka tiedosti ettei ymmärrä.