Viisauskylpyjä lapsille

Joitakin vuosia sitten kuulin somalinaisen suusta afrikkalaisen sanonnan. Sanonta kuuluu tokaista ääneen hetkellä jona kuulee vanhuksen kuolemasta, ja tuo sanonta menee kaikessa lyhykäisyydessään näin:"Kirjasto on palanut." Tuo kaunis sanonta jäi muhimaan päähäni; paitsi että se pistää miettimään kuinka monta kirjastoa joka päivä palaakaan, se pistää ajattelemaan että ehkä meillä olisi jotain opittavaa vanhuksilta. Ennen tulipaloa ihminen ammentaa viisautta itseensä läpi elämänsä, toisinsanoen kerää kirjoja kirjastoonsa. Sitten tuo vaivalla kerätty viisaus katoaa avaruuspölyksi elävien ulottumattomiin sillä hetkellä kun vanhaksi elänyt ummistaa silmänsä viimeistä kertaa. Surullista. Pari kuukautta sitten tulin miettineeksi asiaa joka ajatuksellisesti taisi olla jonkinlainen vastaisku edelliselle. Ehkei ajatus olisikaan niin huono: miksei päiväkoteja ja vanhainkoteja voisi yhdistää saman katon alle? Kun tuo perhekeskeisyys on vieraannuttanut vanhukset lapsista, pystyisikö yhteiskunta luomaan vanhan ja luonnollisen yhteyden takaisin? Mitä jos lapset saisivat jo pienestä pitäen mukavan perehdytyksen kirjaston saloihin, kunnon viisauskylvyn ennen kouluun menoa, loppuelämäksi.

Loputon taistelu

Kymmenisen vuotta sitten oivalsin: tämä kamppailu tulee olemaan elämäni vaikein. Vastustajani mielen syöverit ovat tuntemattoman syvät, voimat mittaamattomat ja taidot kartoittamattomat. Vanhat kirjoitukset tästä puhuvat ja varoittavat, ihmistä myöhemmin tutkineet sen tietävät; en kertakaikkiaan voi mitenkään valmistautua siihen mitä tulen taistelun tuoksinassa kohtaamaan. Tämä poikkeaa jyrkästi muista kamppailuista. Tämä vastus on ihmiselämässä helpompi ohittaa kuin kohdata. Ne jotka varoittivat tulevista vaaroista, myös kannustivat pönkittämällä rohkeutta; maailma tuntee paljon kamppailijoita jotka ovat selvinneet tästä vastustajasta voittajina, entistä vahvempina. Keräsin itseni ja otin haasteen vastaan: olin valmis kohtaamaan itseni.

Teoria Onnellisuudesta, Osa III

Henry Sidgwick antoi sille nimenkin: Hedonismin paradoksi. Tämän purevan ongelmakimpun mukaan onnellisuutta on mahdotonta saavuttaa pyrkimällä siihen suoraan. Onnellisuuteen tähtäämällä se katoaa. Etiikkaa pohdiskellut vanhaparta tuli sohainneeksi tätä ikikysymystä mukavan syvältä. Zeniläinen opetus samasta, hieman eri kulmasta menee jotensakin näin:"Älä seuraa esikuvasi jalanjälkiä, vaan pyri samaan mihin hän pyrkii." Tällainen onnellisuuden epäkaavamaisuus on rationaaliselle ajattelulle haaste; onni on löydettävä arjesta, pienistä asioista, sillä se oikukkaan luonteensa siivittämänä hyppää mukaan liikkuvaan junaan juuri kun olet matkalla jonnekin aivan muualle. Näinollen haasteet kulminoituvatkin ihmiseen itseensä: onko sitä tarpeeksi hereillä, tarkkaavainen ja jatkuvasti vastaanottavainen, että huomaa milloin onni on tullut kylään.

Asuuko piru naapurissasi?

Moni uskonto (kuten Kristinusko) tuntuu vapauttavan ihmiset henkisen kasvun vastuusta. Tästä en pidä sitten ollenkaan. Hälytyskellojen soisi soida heti siinä kohtaa, kun kuulee selitettävän dualistiseen tyyliin hyvän ja pahan piilevän jossakin ihmisen itsensä ulkopuolella. Tämä on järkyttävää. Ja samalla jollakin tavalla hyvin surkuhupaisaa. Ihmiselle suodaan armo, vastuunvapautus, ikäänkuin sanotaan:"saat olla idiootti - jatkossakin - kunhan uskot". Tästä perusasetelmasta, kollektiivisesta sokeudesta, on seurannut kautta aikain niin paljon sotkua. Tällaisen maailmankuvan omaava ihminen etsii pahaa aina ulkopuoleltaan, eikä ikinä itsestään. Paha piilee aina nurkan takana, tuolla jossain. Ellei muualla niin naapuriasunnossa, tai työpaikalla. Väärinkohtelu puetaan heti pahuudeksi, sillä tämä päätelmä on helpompaa kuin samantyyppisen uskonnon tähdentämä opetus anteeksiannosta. Ihminen ei anna anteeksi, ellei näe sitä tavoittelemisen arvoisena. Eikä ihminen etenkään etsi kokemalleen "pahuudelle" muuta selitystä jos elämänkatsomus ei anna siihen syytä. Uskonnoille toki kuuluu suuri kiitos henkisyyden ja hengellisyyden ylläpitämisestä kovien arvojen runtelemassa maailmassa ja hädän keskellä niistä saa turvaa. Mutta yksilön henkisen kasvun, laajaperspektiivisen ymmärryksen ja tietoisuuden rakennuspalikoita ne eivät ole kovin autaasti jaelleet.

Viha on pelon päällystakki

Jostain syystä tunnun kohtaavan päivittäin vihaisia ihmisiä. Sellaisia vihaisia jotka ovat joko eriasteisesti kiukkuisia, närkästyneitä tai ihan oikeasti vähän tai paljon vihaisia. Sanotaan että ihminen joka on vihainen onkin oikeasti pelokas ja vain reagoi vihalla. Tämän ajatuspolun mukaan viha ei olisi todellinen vaikutin, vaan olisi vain keino peittää heikentynyttä kykyä toimia. Tätä pitää vähän pohtia. Osa kohtaamistani ihmisistä tuntuu samaistuneen vihaansa, ikäänkuin olisivat viha itse. Mutta ei kai kukaan voi olla mikään tunne itsessään, vaan kuten on tullut jo aiemminkin pohdittua; tunne on aina subjektiivinen heijaste jostain havainnosta. Vihaan samaistunut ihminen ei siis ole tietoinen tunteistaan, vaan uskoo että viha on ainoa tapa reagoida asiaan, hän uskoo että viha on ainoa vaihtoehto. Ulkopuolelta katsottuna tämä on helppo torpedoida; tunnekuohu, oli se mikä tahansa, on aina subjektiivista ja totta vain kokijalle itselleen - ulkopuolinen ei pysty koskaan samaistumaan toisen ihmisen läpikäymään tunteenpurkaukseen. Suhteessa ympäristöön siis vihaa ei ole oikeasti olemassa ja katoaa kun sen kokija niin päättää. On sitten ihmisen itsensä asia, päättääkö tunteittensa ulottuvuuksista tietoiseksi tulleessaan ottaa ne omaan ohjaukseensa, säädellä ja ohjailla niitä, vai onko mielipuolinen vuoristorata mieluisampi vaihtoehto. Voihan olla että tunteista tietoinen subjektiivinen tulkinta sittenkin sanoo että vuoristorata maistuu enemmän elämälle - mene ja tiedä? Voisiko olla että kivisemmän ja kiemuraisemman polun valinta on ihmiselle luontaisempaa siinäkin tilanteessa kun tietää helpomman reitin olemassaolosta? Olisiko niin että myrskyisänä oleminen on joskus kivempaa kuin aurinkoisuus?

Tulipallo taivaalla

Keskiyön aikaan 15.4. satuin katselemaan koilliselle yötaivaalle ja näin kirkkaan tulipallon! Olen aina miettinyt miltä sellainen livenä näyttää ja olen tähän asti saanut tyytyä vain tavallisiin tähdenlentoihin. Tämä tulipallo oli vieläpä kuulemma harvinaisuus, sen lento kesti 14 sekuntia, se säkenöi kuin sädetikku ja se eteni erikoisen hitaasti. Ymmärsin sen itse heti tulipalloksi, eikä mikään ilotulitusraketti käynyt edes mielessä. Ei ihme että tällaisia ilmiöitä ennen pelättiin ja niistä saatettiin vetää pahimmat johtopäätökset, oli näky sen verran teatraalinen. Ursan Jarmo Moilasen kuvaama videopätkä tulipallosta: http://www.youtube.com/watch?v=krS9d-30XDo

Kohtaaminen yössä

"Hei kuulkaas. Mä haluun sanoo vaan yhden asian. Yhden asian olen oppinu elämästä. Se on se että pitäkää toisistanne huolta. Ei mulla muuta." - Eau de Alcoholilta tuoksunut laitapuolen kulkija Helsingin yössä

Just Flow

Onneksi amerikkalaisen psykologian professorin, Mihaly Csikszentmihalyin ajatukset ovat helpompia kuin hänen nimensä. Csikszentmihalyi kertoo, että ihmisen tullessa tietoiseksi omista tunteistaan niitä oppii jäsentelemään ja hallitsemaan. Tunteita ei voi valita, mutta niitä seuraamalla oppii tuntemaan itsensä. Tunne ei ikinä synny tyhjästä, vaan ilmaantuessaan kertoo meille aina jotain. Csikszentmihalyin Flow-tila syntyy itsetarkkailusta, haasteiden ja kykyjen tasapainoisesta rinnakkaiselosta ja näkemyksellisyydestä. Flow-tila tekee ihmisestä ulkoisesta maailmasta riippumattoman, itsenäisen, vapaan. Flow, valaistuminen, herääminen, havahtuminen, kirkastuminen, tietoisuus, vihkimys... rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Ajatuksesi ovat ainutlaatuisia

Viestintä on ihmeellistä. Koska jo ajatuksen pukeminen sanoiksi hävittää osan informaatiosta ja sanojen vastaanottajan ymmärrys siivilöidään subjektiivisen tulkinnan läpi, ei ihminen tule ikinä täysin ymmärretyksi. Ajatustasi ei kerta kaikkiaan pysty siirtämään toisen ihmisen päähän sellaisenaan. Ajatuksesta muokkautuu aina vastaanottajasta riippuen omanlaisensa, riippuen siitä millainen kokemuskertymä ihmisellä on. Tästä viestinnän vaikeudesta ei tietenkään kannata huolestua, vaan auttaa kun oivaltaa jotain oleellista ajatuksen olemuksesta; se on jotain ainutlaatuista. Se mitä ajattelet juuri nyt, on olemassa vain nyt ja vain sinun päässäsi ja on siksi mittaamattoman arvokasta ainutlaatuisuudessaan.

Rakkaudesta Viisauteen

Kreikan kielen sana "filia" (rakkaus/ystävyys) ja "sofia" (viisaus) ynnäytyvät kauniisti sanaksi filosofia. Rationalistit ovat tehneet kauniille sanalle paljon hallaa. Minne hittoon se rakkaus unohtui? Descartesia olisi pitänyt lyödä sanakirjalla päähän. Mieluiten aika lujaa...

Voi itku

"Itketäänkö hautajaisissa poismenneen menetystä? Vaiko sittenkin itkemättömyyden häpeän vuoksi? Tai kenties oman itsemme vuoksi, sitä menetystä että menetimme jonkun jolla oli meille mieluisa mielikuva meistä itsestämme?" - La Rouchefoucauld

Lapsus Mammatus, tuo uusi laji

Lapsi itkee. Mutta jos lapsi itkee paljon, äiti saattaa stressaantua. Stressaantunut äiti käyttäytyy eri tavalla kuin äiti normaalitilassa. Tämän muutoksen lapsi kokee, tuntee, aistii ja maistaa jopa äidinmaidossa. Niinpä lapsi hätääntyy ja itkee enemmän. Äiti-lapsi-suhde on kuin symbioottinen organismi, oravanpyörä, missä yhteiset tunteet sekoittuvat yhdeksi kokemuskokonaisuudeksi ja vaikuttavat toinen toisiinsa osin tuntemattomilla tavoilla. Äidin ja lapsen kokemuksia on vaikea erottaa toisistaan; mikä on lähtöisin lapsesta ja mikä äidistä, mihin äiti loppuu ja mistä lapsi alkaa?

Maailma ihmisen silmin

Keskiviikon kristallisoituma: Ihminen ei näe maailmaa sellaisena kuin se on. Ihminen näkee maailman sellaisena kuin itse on.

Teoria Onnellisuudesta, osa II

Usein näyttäisi siltä että onnellisuus on jotain joka sijoitetaan aikajanalle tulevaisuuteen. Ajatellaan:"sitten olen onnellinen kun se jokin tapahtuu", tai se on jotain joka sijoitetaan aikajanalla menneisyyteen:"sillä tietyllä hetkellä olin onnellinen, SILLOIN oli elämäni huippuhetki, onnellisin hetki elämässäni. Mutta nyt se on mennyttä." Herää väkisinkin kysymys, että jos onnellisen piikin harjalla ihminen alitajuisesti kokee, että alamäki seuraa nyt koettua ylämäkeä, onko se onnellisuutta laisinkaan? Pitäisikö kuitenkin ajatella, että absoluuttinen onnellisuus on jotain muuta kuin yksittäisiä kulminaatiopisteitä aikajanalla. Pitäisikö ajatella että onnellisuus on. Se ei menisi eikä tulisi, vaan se vain olisi. Tällainen onnellisuuden olemus vaatisi tietysti sen, ettei se riippuisikaan huippuhetkistä, muista ihmisistä, menestyksestä tai tapahtumista, eikä mistään muustakaan ulkoisesta, vaan omasta itsestä.

Valaisutalkoot

Itsensä tuntemisen tärkeys korostuu sinä päivänä kun oivaltaa kuinka voimakkaasti alitajunta eli piilotietoisuus ohjaa ihmisen käyttäytymistä. Oivallukseen piilotietoisuuden olemassaolosta ainakin omalla kohdallani tarvittiin monta tönäisyä ulkopuolelta, ystäviltä, tuntemattomilta - sellaisia tönäisyjä jotka kertoivat kuinka kehnosti tunsin itseni. Ihminen on oman käyttäytymisensä ja ajatusmallinsa vanki ja vääristelee kuulemaansa oman tulkintansa myötä, värittämällä ja muuntelemalla kuultua milloin mitenkin. Ajattelua ohjaa aina ihmisen oma tiedostamaton maailma. Tiedostamattomista vankiloistaan ihminen vapautuu vain itseopiskelulla ja tulemalla tietoiseksi katvealueistaan. Saapa nähdä riittääkö ihmiselämä katvealueiden valaisuun omalla kohdallani.

Betoni masentaa, puu piristää

Ympäristön vaikutus älykkyyteen ja mielenterveyteen on todettu merkittäväksi jo monen monta kertaa. Stakesin tutkijat Marja Kurenniemi ja Elisa Törmänen ovat tutkineet ympäristötekijöiden mahdollisia vaikutuksia kuolleisuuteen Helsingissä. Kuolleisuus Helsingissä on korkeampaa kuin muualla pääkaupunkiseudulla. Kuolleisuuserot Helsingissä vaihtelevat alueittain, eivätkä vaihtelut aina liity niin sanottujen hyvien ja huonojen alueiden sijoittumiseen, vaan vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy. Ympäristö menee ihon alle -tutkimuksessa on selvitetty Helsingin alueiden eroja tarkastelemalla toisaalta suoria fyysisiä vaikutuksia, toisaalta mielialaan vaikuttavia tekijöitä. Ilman epäpuhtaudella on selviä fysiologisia vaikutuksia, puistoilla ja viheralueilla taas vaikutusta mielialaan. Marja Kurenniemi ja Elisa Törmänen: "Ympäristö menee ihon alle".

Muistinmenetys

37-vuotias Doug Bruce oli menettänyt muistinsa. Eniten Dougin kavereita harmitti se, että Doug oli muistinmenetyksensä myötä kadottanut kyynisyytensä. 2.4. FST-dokumentti "Kuka minä olen?", TV2