Viha on pelon päällystakki

Jostain syystä tunnun kohtaavan päivittäin vihaisia ihmisiä. Sellaisia vihaisia jotka ovat joko eriasteisesti kiukkuisia, närkästyneitä tai ihan oikeasti vähän tai paljon vihaisia. Sanotaan että ihminen joka on vihainen onkin oikeasti pelokas ja vain reagoi vihalla. Tämän ajatuspolun mukaan viha ei olisi todellinen vaikutin, vaan olisi vain keino peittää heikentynyttä kykyä toimia. Tätä pitää vähän pohtia. Osa kohtaamistani ihmisistä tuntuu samaistuneen vihaansa, ikäänkuin olisivat viha itse. Mutta ei kai kukaan voi olla mikään tunne itsessään, vaan kuten on tullut jo aiemminkin pohdittua; tunne on aina subjektiivinen heijaste jostain havainnosta. Vihaan samaistunut ihminen ei siis ole tietoinen tunteistaan, vaan uskoo että viha on ainoa tapa reagoida asiaan, hän uskoo että viha on ainoa vaihtoehto. Ulkopuolelta katsottuna tämä on helppo torpedoida; tunnekuohu, oli se mikä tahansa, on aina subjektiivista ja totta vain kokijalle itselleen - ulkopuolinen ei pysty koskaan samaistumaan toisen ihmisen läpikäymään tunteenpurkaukseen. Suhteessa ympäristöön siis vihaa ei ole oikeasti olemassa ja katoaa kun sen kokija niin päättää. On sitten ihmisen itsensä asia, päättääkö tunteittensa ulottuvuuksista tietoiseksi tulleessaan ottaa ne omaan ohjaukseensa, säädellä ja ohjailla niitä, vai onko mielipuolinen vuoristorata mieluisampi vaihtoehto. Voihan olla että tunteista tietoinen subjektiivinen tulkinta sittenkin sanoo että vuoristorata maistuu enemmän elämälle - mene ja tiedä? Voisiko olla että kivisemmän ja kiemuraisemman polun valinta on ihmiselle luontaisempaa siinäkin tilanteessa kun tietää helpomman reitin olemassaolosta? Olisiko niin että myrskyisänä oleminen on joskus kivempaa kuin aurinkoisuus?