Asuuko piru naapurissasi?

Moni uskonto (kuten Kristinusko) tuntuu vapauttavan ihmiset henkisen kasvun vastuusta. Tästä en pidä sitten ollenkaan. Hälytyskellojen soisi soida heti siinä kohtaa, kun kuulee selitettävän dualistiseen tyyliin hyvän ja pahan piilevän jossakin ihmisen itsensä ulkopuolella. Tämä on järkyttävää. Ja samalla jollakin tavalla hyvin surkuhupaisaa. Ihmiselle suodaan armo, vastuunvapautus, ikäänkuin sanotaan:"saat olla idiootti - jatkossakin - kunhan uskot". Tästä perusasetelmasta, kollektiivisesta sokeudesta, on seurannut kautta aikain niin paljon sotkua. Tällaisen maailmankuvan omaava ihminen etsii pahaa aina ulkopuoleltaan, eikä ikinä itsestään. Paha piilee aina nurkan takana, tuolla jossain. Ellei muualla niin naapuriasunnossa, tai työpaikalla. Väärinkohtelu puetaan heti pahuudeksi, sillä tämä päätelmä on helpompaa kuin samantyyppisen uskonnon tähdentämä opetus anteeksiannosta. Ihminen ei anna anteeksi, ellei näe sitä tavoittelemisen arvoisena. Eikä ihminen etenkään etsi kokemalleen "pahuudelle" muuta selitystä jos elämänkatsomus ei anna siihen syytä. Uskonnoille toki kuuluu suuri kiitos henkisyyden ja hengellisyyden ylläpitämisestä kovien arvojen runtelemassa maailmassa ja hädän keskellä niistä saa turvaa. Mutta yksilön henkisen kasvun, laajaperspektiivisen ymmärryksen ja tietoisuuden rakennuspalikoita ne eivät ole kovin autaasti jaelleet.